Juha & Tuula

Tässä on ollut hieman taukoa blogin pitämisessä – liekö syynä syksyn kilpailuohjelman tiiviys vai muut kiireet. Syksyn ohjelma ja tavoite meni lähes suunnitelmien mukaan, joskin tiukka vastus ja yhden kilpailun väliin jääminen flunssan vuoksi veti tavoitteen saavuttamisen kalkkiviivoille. Tavoitteena oli nimittäin selvittää vakioiden C-luokka syksyn aikana läpi, joka myös tapahtui, mutta pisteet tulivat täyteen vasta kauden viimeisessä kilpailussa.

Syyskauden iloisimpia tapahtumia oli 10-tanssin SM-kilpailut, joihin lähdimme peräti kahden kuukauden kilpailukokemuksella vakiotansseista. Odotusarvona oli kierros ja ulos, mutta suureksi yllätykseksi lattarimme olivat niin vahvat että niillä mentiin toiselle kierrokselle ja toisellakin kierroksella meno oli vähintäänkin mukava ja lopullinen sijoituksemme oli 16! Sen verran repäisevä temppumme oli, että eräs kokeneempi seuratoverimme lausahti Tuulalle seuraavan ryhmätunnin aluksi: "Menitte sitten 10-SM:iin?!" Niin hyvältä tuo 10-kisaaminen tuntui, että päätettiin ottaa ensi syksynä uusiksi ja pärjätä myös semifinaaliin saakka. Jos sitä voisi ensi vuonna olla vaikka paras Seniori 3 ikäsarjan pari!

Toinen tähtihetki koettiin kauden viimeisessä kilpailussa Lahdessa, jossa voitimme C-luokan vakioiden lisäksi A-luokan lattarit, ja voitto tuli aika selkein numeroin.

Kevättä ollaan menty jo jonkin aikaa, kilpailuja on takana vasta parit. Eikä niitä taida juurikaan tulla, olemme sopineet että pidättäydytään ihan lähikilpiluissa ja niitäkin valikoiden. Alkukauden kilpailemista on sävyttänyt kiusallinen tulehdus polvessa, joka tekee tanssista varovaista ja turha varovaisuushan pienentää liikettä, eikä silloin tulostakaan synny. Pääpaino on siis harjoittelussa, uusissa kuvioissa ja vanhojen kuvioiden hiomisessa. Tanssihan on siitä mukava laji, että valmista siinä ei milloinkaan tule.

Nyt on koettu tämäkin maailman ihme: tappio. Tai ei nyt ihan tappio, mutta nousupistekilpailu jossa ei tullut voittoa. Tuulan kanssa taival on ollut sen verran helppoa, että pokaalia ja mitalia on tullut riittävästi omiin tarpeisiin. Lattareiden B-luokassa menetimme muutaman tuomariäänen ja takkiin alkoi tulla vasta Seniori Cupissa sekä A-luokan kilpailuissa.

Kun tappio on nyt koettu jo C-luokassa, tarkoittaako tämä sitä että vakioiden taso on kovempi ja kovenee luokkanousujen myötä? Tämä tietää vain tiukempaa treenaamista, sillä voittamiseen voi tottua, mutta tappioon ei totu ikinä.

Syksyn Seniori Cup käynnistyi Haminassa ja kilpailu meni meidän osalta paremmin kuin hyvin: lattareissa tuli ensimmäinen finaalipaikka ja finalisakaan emme olleet ihan heittopussin asemassa, vaan tanssimme tasapäisesti muun porukan kanssa. Kärki meni tietysti menojan (Kouhiat nappasivat puhtaan ykkösrivin – upea suoritus), mutta meillä muilla tuomariääniä alkoi menemään hieman ristiin rastiin. Lopullinen sijoituksemme oli kuudes, mutta rumbassa pystyimme tanssiman peräti nelossijan arvoisesti ja pasossakin se jäi vain yhden tuomariäänen päähän.

Vakioissakin on nyt Seniori Cup korkattu ja jos ei paljasta likaisia yksityiskohtia, olimme ensimmäinen pari joka jäi finaalista. Likaiset yksityiskohdat sitten kertovat että alin pistemäärä jolla finaaliin yllettiin oli 21 ja me saimme vain viisi ruksia. Matka finaaliin on siis vielä aika pitkä. Lisäksi ainakin kaksi huippuparia ei osallistunut tähän kilpailuun ja monta muutakin olisi saattanut livahtaa vielä ohitsemme.

Kehitystä on siis tapahtunut koko viimeisen vuoden aikana (lattarit) sekä kesän aikana (vakiot). Työsarkaa on paljon vielä edessä, mutta me olemme erittäin ahkeriä treenaajia ja tuloksia saavutetaan vain kovalla työllä, sillä haaveet eivät toteudu, mutta tavoitteet saavutetaan.

Vakiot on nyt sitten korkattu ja lievästä jännityksestä huolimatta (edellisenä yönä sain nukuttua vain muutaman tunnin) kisa meni paremmin kuin osasin odottaa. Semikierroksesta selvittiin täysillä rukseilla pienestä sähellyksestä huolimatta ja finaalikin taisi mennä putkeen kun tuomarit katsoivat meidän olleen parhaita kaikissa muissa tansseissa paitsi wienerissä. Ja mitä sanoin wieneristä: se on kuvioiden vähyydestä huolimatta vaikea laji. Wiener on ainoa joka on minulle henk. koht. aiheuttanut lähes fyysistä tuskaa kun se ei lähde sujumaan ja sen lisäksi se on vielä niin julmetun rankka laji.

Ensi viikonvaihteessa on sitten seuraava harjoituskilpailu Riihimäellä, ennenkuin lähdetään kilpailemaan ihan oikeasti. Fakta on nimittäin se, että valtakunnallisissa ja aluekilpailuissa vasta harjoitellaan kilpailemista – haetaan rutiinia kilpailusuoritukseen, opetellaan olemaan lattialla kilpailuolosuhteissa ja suorittamaan omaa tanssia muiden kilpailijoiden seassa. GP-kisat ja Seniori Cup ovat sitten jo oikeita kilpailuja, siellä mitataan oman osaamisen taso. Yksi ruksi SennuCupin tai GP-kilpailun 1. kierroksella on kovempi juttu kuin kolmas sija jossain aluekilpailuissa, jossa on suora finaali. Toki valtakunnallisten ja aluekilpailujen luokkavoitto tuntuu aina makealta, mutta sekin on vain opettelua voittamiseen.

Mielestäni jokaisen C-luokkaan nousseen tulee ikäsarjansa mukaan ottaa osaa GP-kisoihin ja/tai Seniori Cupin osakilpailuihin. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä siellä tulee takkiin ja lujaa, mutta siitä se harjoittelu tosissaan alkaa. Ja ilman harjoittelua ei synny tuloksia. Joten jatketaan harjoittelua.

Kesä on vierähtänyt siihen pisteeseen, että ensi lauantaina on uuden kauden ensimmäinen kilpailu. Menemme Tuulan kanssa vetämään lattarit läpi huikealla kolmen treenikerran voimalla. Ehkä viikolla pääsemme vielä pari kertaa käymään kuviot läpi, ettei sormi livahda suuhun kesken kisan. Sen verran hyvin olemme lattareista pitäneet taukoa, että mm. rumban aloitus pääsi unohtumaan ja piti vilkaista videolta että miten se menikään.

Vakioita on siis hinkattu koko kesä läpi. Nyt alkavat kuviot vähitellen tulla tutuiksi, mutta täysivauhtisessa tanssissa on vielä tekemistä – paljon! Kun kuvioita ja tekniikkaa hioo salilla joko hitaaseen musiikkiin tai ilman musiikkia, siinä ehtii kelata kaikki tarvittavat asiat läpi rauhassa, mutta musiikin kanssa tahtoo tulla kiire. Vartalokontakti, vartalonkierrot, tanssiasento, painopiste, tukijalankäyttö – kamalasti asioita muistettavana ja kaikki täytyisi saada suoraan selkärankaan, ettei niitä tarvitsisi miettiä.

Ensi lauantaina on siis Korsossa Vakitan kisat. Ankkarockiin menijät voivat hyvin piipahtaa Lumossa ensin katselemassa hieman toisenlaisia kuvioita ja mennä sitten Ankkarockiin. Siitä viikko eteenpäin ja sitten saamme Salossa Swivelin kisoissa vakiokasteen. Tuntuu kuin olisimme vielä alkutekijöissä ja kesä olisi vierähtänyt aivan liian nopeasti.

Wienervalssissa sujuu hetkittäin oikea käännös, vasemmasta käännöksestä ei ole vielä puhettakaan ja pitäisi tuo vaihtoaskelkin saada sujumaan. Vaikka koko tanssissa ei juuri kuvioita ole, on se osoittautunut aivan järjettömän vaativaksi lajiksi. Sen lisäksi että wiener on fyysisesti erittäin vaativa, on tekniikka ja sen vaativuus on yllättänyt minut täysin. Tässä menee vielä tovi, ennenkuin ollaan tämän valssin kanssa sinut.

Lattareita emme siis heitä nurkkaan, vaan kauden tähtäimessä siintää 10-tanssin SM-kisat. Kovin suurta menestystä emme lähde (vielä) tavoitelemaan, kunhan sekoitamme pakkaa omalta osaltamme. Jotta senioreiden 10-tanssi saisi oman arvonsa myös sennu kakkosissa ja kolmosissa (tulevaisuudessa myös nelosissa) olisi hyvä, jos SennuCupissa huomioitaisiin myös ne, jotka jaksavat hinkata kaikki kymmennen tanssia läpi. Se on fyysisesti vaativa suoritus ja siinä täytyy saada kymmenen erilaisen tanssin sisin mukaan tanssiin. Suoritusta voi aivan hyvin verrata yleisurheilun kymmenotteluun.

Nyt SennuCupissa palkitaan vain vakioiden ja lattareiden parhaat. Kymppitanssi on sen verran kova juttu, että soisin vaikka laskennallisen SennuKympin syntyvän ehkä jo ensi vuodeksi. Jos ei muuten, niin ostan itse komeat pokaalit ja käyn luovuttamassa ne kauden lopuksi parhaalle Sen2 ja Sen3 kymppiparille.